Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti holhokkinsa lähemmäksi itseään.
Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta, ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.
Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi, nämä toiset — ei kokonaan kiittämättöminä — tallettaisivat hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt: kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.
Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta, joka ei koskaan petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt. Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski todellisuutta.
Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.
Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.
Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja odotukset, ja tässä seison — vapaana."
Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni, viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä. Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta väriä. Mutta minä en tahtonut katsoa, olin tehnyt päätökseni mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten — jokin repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni — kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys, jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä — tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja kuumaa ja kiireistä sammumista, tämä rakkaus kiinnitti mieltäni, ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut välinpitämättömänä seurata.
Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin hyvin valaistu — sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu) ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.
Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa: niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen voitto — tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan iankaikkisesta iankaikkiseen.