Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.
"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei tosin lahjakas — mutta te tulette pitämään hänestä."
"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset olivat sanani.
"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä on totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla. Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."
Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.
Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun selittämättömästi. Se ei masentanut — ei, se kiihdytti minua, se kiiti polttavana läpi suonieni — palautti mieleen äkillisen tuskan hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä, hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme yhtymys oli niin lähellä — pelkkä ajatuskin väliintulosta, sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua, halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.
"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa teille kaiken."
"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa, jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"
Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin puistoyöhön, mainitsin unijuoman — miksi se annettiin — kerroin sen kiihottavasta vaikutuksesta — kuinka se oli riistänyt levon pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena vilkas mutta juhlallinen mielikuva — kesäyön yksinäisyys nurmikolla, puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista, loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin, mitä kuulin, mitä arvasin — lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena, kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.