"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."
Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta jossa on voittamisen mahdollisuus.
En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja, ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.
Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta — osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi — oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.
Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina — sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.
Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?
Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.
"Jättäkää se paikalleen — kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: "Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi".[4]
Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.
"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"