Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus. Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni tuntuivat nopeilta ja selviltä.
Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin: "Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies, joka sanoi:
"Antakaa avaimet, Meess!"
"Minkä tähden?" kysyin.
"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."
Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin empimättä alas.
Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle tuulelle.
Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.
Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti, istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan, mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan — kaikki läsnäolijat olivat miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".
Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle — mihin suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään: