Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää, ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin ennenkään.
Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.
"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja keskiyön tienoissa matka päättyi.
Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi ja vaikeuteni — ankarat vaikeuteni — alkoivat uudelleen. Kun tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä — en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.
Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa — hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi sellaiselta taholta — sanoin:
"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen hotelli, jossa voin viettää yön."
Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja — ei arkustani, sillä se oli viety tullihuoneeseen.
Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt. Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää, huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi, puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta ankarampi.