Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi koitua alituinen sietämätön rasitus — ja vihdoin sanoin hänelle selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.
Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu — kenties todellinen rakkaus — oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa "Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin rakastiko hän puolestaan tätä.
"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."
Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen, todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon rahaa.
"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.
"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.
"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian nuori."
"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."
"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt, jollei niin kävisi."