"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."
"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, à ce qu'on dit.[22] Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain, ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin kietoa hänet pikkusormeni ympäri."
Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan — että Isidore oli "beau, mais plutôt bel homme que joli garçon",[23] siinä kaikki mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti. Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle kohteliaisuuden.
Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset, mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen, kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin. Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan, jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa", iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys — ja halu loistaa.
Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä — rohkeasti, sanon minä, ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:
"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; teidän täytyy antaa minulle musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. Olkaa niin kiltti — olette enkeli! Annattehan!"
"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta kallisarvoista pikkuesinettä — käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa — vasten tapaansa ja myös luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen — piti mitä tarkimmin salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko loistossaan.
Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla — nämä kaksi seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja täydellisen leiman.
Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri, jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina, harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus", ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän tarkastuksen.
"Kelpaanko?" hän kysyi.