"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."
"Mutta miltä minä näytän?"
"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."
Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."
"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre antanut teille nämä jalokivet?"
"Setäni ei tiedä niistä mitään."
"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"
"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei anna minulle enää mitään."
Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.
"No mitä nyt, vanha Äkäpussi — vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).