"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän korujanne."
Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.
"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden — so. jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."
"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven… Ginevra, ihmiset sanokoot että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta minun silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa, yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."
"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle."
"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun huoneeseeni — senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."
"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",[24] ilmoitti ovenvartijatar, ja Ginevra tipsutti tiehensä.
Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.
"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."
"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin varovasti."