"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.
"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran saava teiltä palkinnon…"
"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa — hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."
Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:
"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan. Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari, syvätunteinen ja miettiväinen. Bah! Les penseurs, les hommes profonds et passionnés ne sont pas à mon goût.[29] Luutnantti Alfred de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. Va pour les beaux fats et les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes passions et les sévères vertus!"[30]
Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.
"J'aime mon beau Colonel", hän jatkoi, "je n'aimerai jamais son rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi!"[31]
Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä nauraen.