Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen, painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä sanoja.
Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen. Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta, mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen, äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä: "Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.
Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa, joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: "Quelle peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là!"[32] olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen ainoa huomautuksensa — ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:
"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään, selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen, sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä — reiän puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa. Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi tyttäreksi — hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan huomatessaan menetyksensä.
Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa, siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu; samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen), tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:
"Cet enfant a un os de cassé."[33]
Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.
"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää heti hakemaan ajuria."
Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja maltillisena noutamaan lääkäriä.
Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta, riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.