"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän — häväistysjutun?"
Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle, mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.
Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein, mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka, yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:
"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa lipas, kukkavihko ja kirje — minä puolestani unohdan koko asian ilomielin."
"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle annoin, ja viitaten samalla oksien taa.
Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä. Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata madamen avoimesti.
Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle. Ihan varmaan oli madame kaivannut minua — oli tullut etsimään ja aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei. Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan, jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä, hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".
"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin — kuu oli nyt kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka raikas ilma!"
Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi poskensa suudeltavakseni. "Bon soir, ma bonne amie: dormez bien!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.
Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä vuoteessani — hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän epäilemättä oli saanut vihiä — etäistä tai läheistä, harhaanvievää tai totuudenmukaista — sen illan tapahtumista. Niin hieno ja voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän luostarialueen) — ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. Mitä se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.