XIII

AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ

Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää — eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet — "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin — olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.