Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta. Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.
Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary) aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.
"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan päättäen hän ei ole nukkunut."
Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.
"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.
II
PAULIINA
Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias kaikkeen mukavuuteen — vieläpä rauhalliseen elämään — kuin hän. Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi. Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa, minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä kummitteli.
Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija — kuin mikäkin varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys — tuskin tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin, etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.
Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!" Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä voi kohdata miestä tai naista.