Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "enrhumée"[47] ja alkoi sitten sujuvasti kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet tohtorin seuraan.

XIV

JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar — toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen — muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus — hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen — kasan suuria karkeita rahoja — noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."

<tb>

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin — kesän kukkeimman hehkun aikana — tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti — se rakas sumujen maa — mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä — tärkeä juhlatilaisuus — ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.