Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.
Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea. Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin entistään pimeämmäksi.
Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa, toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.
Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä, kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja. Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa, olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.
Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta. Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan: "Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko, rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä ammuin sitä kaulaan."
"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"
"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli, joka kävi sen silmään ja — katsokaa vaan rouva Astrida — se tuli tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin suuren jalavan alla, kas näin" —. Ja Rikhardin piti juuri ruveta näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?
"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." — Samassa tuokiossa nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui, miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen, lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen kohta tulevan?"
Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi. Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara. Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine, harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.
Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.