Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin Languéd'oui, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä alkuna ranskankielelle.
Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos, jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä. Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan. Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi.
Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä, runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut myöntyäkseen.
"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa, jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".
"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"
"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."
"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."
Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.
Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen, kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä, ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä. Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan, kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana. Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas, herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa. Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.
Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja kainoudella.