Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin "Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen. Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin. Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan. Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.
Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen. Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään vääryyksiä.
Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna ratkaisemaan toisten riitoja.
Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin ryhmiin.
Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa, raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä vanhasta tornista.
Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano minulle, mitenkä luvut luistavat?"
"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista kellastuneella pergamentilla."
"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi herttua.
"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita ja viiruja."
"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.