"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! — ken olet?"
Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."
"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet
Flanderin Arnulf."
Syntyy syvä äänettömyys.
"Ja mitä varten tulet tänne?" kysyy taas herttua.
"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä, apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne, korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"
"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt, siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin — tarvitsette virkistystä — kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava teidät vastaan."
Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.
[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita muita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen jälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan hänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin ensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä ja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen poikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli Robert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka kanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa loistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin, jota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte "Richard aux longues jambes", mutta aina "Richard sans peur". Tarkoituksena tällä pienellä kertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa aikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja, joissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi, hurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on lukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki, mitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen luonteensa jaloutta korottamaan.]
Kunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä, tehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu: