Haamun kaltainen erakko hävisi niinkuin hän ilmestynytkin oli. Hetkisen perintöruhtinas ajatuksissansa katseli hänen menoansa. Sitten hän päättäväisesti nousi seisaalle: “Minä tulen varmaan Buddhaksi! Niin totta kuin kivi maahan putoaa ja syntynyt kuolee, eivät myöskään taivaisen bosatsun sanat ole minua pettävät! Ah, minä tulen varmasti buddhaksi!'
KUUDES LUKU.
Buddhan linnasta lähtö.
Näin perintöruhtinas varmistui päätöksessänsä lähteä erakoksi. Ja kun hän ei ollut puusta eikä kivestä, niin kävi hän hiljaa makuuhuoneesensa rakkaalle vaimolleen ja pojalleen, vaikka heidän tietämättänsäkin, jäähyväiset sanomaan. Tuoksuheinälamppu valaisi hämärästi huonetta. Yö oli jo myöhä. Jasudara parka unen helmoissa leväten ei tiennyt mitään synkästä kohtalosta, joka häntä odotti. Poikaista syleillen hän rauhallisesti nukkui. Oi, mitä lienee hän uneksinut tulevaisuudestansa, jonka onni kuitenkin oli katoava kuin kimeltelevän hämähäkin siiman kultaus auringon laskettua! Perintöruhtinas katseli lempeästi nukkuvan puolisonsa kasvoja. Ketähän varten lie hän järjestänyt mustat suortuvansa! Kenellehän kilpikonnan kuorinen kampansa ja helmikoristeensa noin kimeltelivät! Tarkemmin katsoessa huomasi, että hän oli poskillensa hiukan väriäkin tuoksuttanut. Hymyilevän taivaan immen kasvot! Mistä riemusta lie uneksunut! Ja nyt oli myrskytuuli kevätkukalta sen somat terälehdet raasien siroitteleva! Perintöruhtinas seisoi sanatonna vuodeverhon ääressä.
Oi Jasudara! Koko mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt armas vaimoni! Nyt Siddhaarta ottaa sinusta ainaisen eron! Mutta milloinkaan en lakkaa rakkauttasi muistamasta. Äärettömät tuskat, jotka kaikkia mailman eläviä olentoja rasittavat, kutsuvat minut sinun luotasi. En lähde siksi että niin vähän sinua rakastaisin. Lähden sentähden että niin syvästi rakastan mailman kaikkia eläviä olentoja. Jos minua tunteettomaksi soimaisit, niin tekisit sen siitä syystä, ettet vielä minun suurta rakkauttani tiedä.
Oi Jasudara! Rakkahin vaimoni! Olen syntynyt tätä mailmaa pelastamaan. Yhdeksäntoista vuoden ajan on sydämeni sentähden levotonna ollut ja säälistä vaivaantunut. Isäni aina minulle sanoo: “ Hallitse tätä maata”, mutta se ei ole minun elämäntehtäväni. En ole ruunua kantaakseni, keihästä heiluttaakseni ja heikkoa sortaakseni tähän mailmaan syntynyt. Ei tee minun mieleni miljoonien kuivien luiden avulla päästä yhden tappelun voittajaksi. Olen, syntynyt yksinäisissä vuorimetsiköissä valvomaan ja nukkumaan, ruoan kerjuuta paitsi, kaikki ajatukset lakkauttamaan ja autuaasen uinailuun vaipumaan. Tässä on minun suuri elämäntehtäväni. Kun isäni rakkautta ajattelen, on sydämeni pakahtua. Mutta pidän koko mailman vapahtamista yhden Kapilan valtakunnan loistoa tärkeämpänä.
Oi, rakkahin Jasudarani! Hoida sinä minun sijassani isätöntä Ragoraa ja lohduta niin isäni sydän. Ällös vastedes minusta huolehdi. En ole enää kuninkaan poika, en perintöruhtinas. Olen yksinäinen, alakuloinen erakko. Mutta ällös surkuttele minun köyhyyttäni ja alhaisuuttani! Minä olen koko mailman pelastava. Tulee kerran se aika jolloin minua mailman vapahtajana kumarretaan. Oi, Jasudara! Mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt vaimoni, nytpä Siddhaarta ottaa sinulta ainaiset jäähyväiset! Niinpä siis — hyvästi!
Näin perintöruhtinas sanoi heidän tietämättänsä makeassa unessa nukkuvalle vaimolleen ja pojalleen hyvästi. Nähdessään viattoman poikasensa mistään tietämättä äitinsä povella nukkuvan, valtasi hänet ikävän tunne, ja hän vuodatti huomaamattansa kyyneleitä. Mutta mitäpä enää vaikeroisin, ajatteli hän, karkasi mielensä, katkaisi tunteensa paulat ja päättäväisesti läksi ulos.
Mennessään hovin lävitse, näki hän nuo tuhannet hovinaiset unessa makaavan. Samat olennot, jotka päiväs-aikaan värituoksulla itseään juhlamuotoon somistivat, olivat nyt nukkumatin mailmassa leikkiessään kuin nahkasäkit tai luuripustimet. Muutamat makasivat ruumis väärässä, puku epäkunnossa, muutamat rinnat paljaina, muutamat liepeet ylhäällä; muutamat käsi leuvalla, muutamat molemmin käsin rumpua syleillen, muutamat silmät viirussa, muutamat silmäterät selvästi näkyvissä, muutamat seljällään, kädet ja jalat pitkänään, suu auki, muutamat tietämättään käsillään huitoen, jalkojaan sätkytellen, muutamat pää peitossa kuorsaten, muutamat rähmällään niska kymärässä, muutamat kirs, kirs hampaitaan kiristellen, muutamat töryn keskellä, ryvettyneinä; kaikki koruttomina kuin kivet kedolla, rumina kuin hautuumaan luurangot. Tämän nähdessään hän säälien ajatteli: “Naisten kauneus ei todella ole tuon parempi. Vaikka poskillensa väriä tuoksuttavat, päällensä pukuja ripustelevat, muotonsa miellyttäväksi teeskentelevät, helmikoristeittensa loistolla ihmissilmät sokaisevat, niin on heidän ruumiinsa oikeastaan noin ruma. Surkutella täytyy todella niitä, jotka aistillisten himojensa pauloissa mielin määrin petettäviksi joutuvat. Olen nyt omin silmin nähnyt, kuinka kurjalta todellisuus näyttää”. Taas nousi rohkeus mahtavasti hänessä. Riemuiten hypähdellen päätti hän pyrkiä eteenpäin aloittamaansa suuntaan. Sitenhän sopisi hänen avuttomia auttaa, turvattomia turvata, kodittomille koti valmistaa!
Niin astui perintöruhtinas ulos hovista. Sydämestään kaikkia jumalia rukoillen katseli hän hartaasti ylös taivaasen. Oli juuri talven alkuaika. Sadeajan kuumuus oli väistynyt. Gangesvirralla puhalteleva syystuuli oli vähitellen heikennyt. Lumivuorten jää ja lumi pohjan puolelta teki tuloansa vuorostaan ihmisiä ahdistaaksensa. Taivas oli selkeä, ilma kirkas. Tähdet kirkkaasti kimaltelivat. Perintöruhtinas herätti ajurinsa Tjannan ja käski tuomaan lempiratsunsa Kantakan sanoen: “Sydämeni kovasti janoaa. Tekee mieleni mennä makeasta kastelähteestä juomaan”. Tjanna ymmärsi, että perintöruhtinas aikoi kotinsa jättää, ja ajatteli: “Kuningas on aina käskenyt minua pitämään silmällä, milloin perintöruhtinas linnasta lähtee tai palaa. Jos nyt perintöruhtinasta tottelen, kapinoin kuningasta vastaan. Jos tottelen kuningasta, teen perintöruhtinasta vastaan. En pääse tästä edes, en takaisin”. Kun perintöruhtinas taivuttaaksensa häntä puhui mailman pelastamisen tärkeydestä, totteli Tjanna itkien hänen käskyänsä ja toi Kantakan hänelle.