Ajatuksiinsa vaipuneena ja murhemielin palasi perintöruhtinas kävelyltänsä. Hänen päätöksensä yhä varmistui. Kun Jasudara näki puolisonsa murheesen vaipuneen, kysyi hän vaikertaen ja itkien sen syytä. Perintöruhtinas vastasi lausuen: “Olen havainnut, että kaikki mailmassa on katoavaista. Sitä minä suren. Täällä vanhuus, kipu ja kuolema meitä rasittavat Mitä iloa olisi siis ihmiselämästä?
Kun Perintöruhtinas oli 19 vuotias ajatteli hän: “Olen jo nainut ja perillisen synnyttänyt Ei olisi enää liian aikaista, vaikka kohta erakoksi lähtisinkin. Elämän aamuna ei ensinkään tiedä, milloin ilta tulee. Autuuden etsimisessä ei ole päivääkään viivytettävä.”
Eräänä päivänä meni hän kuninkaan puheille ja kunnioittavasti ilmaisi toiveensa lausuen: “Kaikki elävät kerran kuolevat, yhtyvät taas erkanevat. Isäni, päästä minut erakkona autuuden tietä etsimään. Mailma on vaivojen maa. Mutta ihmiset tähän katoavaan elämään tyytyen eivät ijäistä onneansa huolehdi. Se on minusta sietämätöntä. Rakkauden ja keskinäisen suosion vallitessakin on täällä tuskaa. Siitä tuskasta haluan minä kaikki elävät vapahtaa. Isäni, suostu tähän toivomukseeni!” Vaikka kuningas tämän jo edeltä arvannut oli, niin valtasi hänet kumminkin murhe ja tuska. Ruumiinsa vapisi ja puheensa sammalsi, niin ettei hän tahtonut saada sanaa suustansa. Nousten istualta tarttui hän poikansa käteen, kyyneleet virtana valuen ja nyyhkyttäen sai hän vaivoin sanotuksi: “Poikani, heitä semmoiset ajatukset! Minä olen arvannut, että sinä näin tekisit, enkä ole vuosikausiin murheissani unta saanut. Näethän itse partani monet harmaat karvat. Laupea mielesi on kyllä ylistettävä, mutta olet siihen vielä liian nuori. Ei luonteesi ole vielä vakaantunut. Vastedes vanhemmaksi tultuasi voinet erakkoelämää ajatella. Ei se sittenkään liian myöhäistä ole. Sinun tulee minun sijassani ryhtyä maan hallitukseen ja antaa minun ensiksi erakoksi ruveta. Olisiko oikein jättää isänsä ja luopua isien perinnöstä päästäksensä vain omaa autuuttansa etsimään? Vaikka nyt onkin hetkinen rauhan aikaa, niin kuitenkin väkevät keskenään miekkoja mittelevät ja tilaisuutta vaanivat. Jos sinä nyt maasta lähdet, niin tulee Kapilan kohtalo arveluttavaksi. Minun ikäni on jo korkea eikä elinpäiviäni ole monta. Sinun poikasi on pieni ja hänen äitinsä nuori; kenenkä kanssa minä tätä maata hallitsisin ja kenelle sen jättäisin? Toivon, ettet vastedes enää puhu erakoksi lähtemisestä.” Perintöruhtinas arvasi isänsä huolet eikä voinut pyyntöänsä toistamalla häntä ahdistaa, vaan palasi itkien katkerasti hoviinsa.
Mutta tätä oli hän ennakolta aavistanutkin. Mitenkä olisi isän kielto siis hänen päätöstänsä muuttaa voinut?
Yön hiljaisuudessa, ihmishyörinän herettyä, tuulten tyynnyttyä, kun taivas ja maa olivat kuin kuolleina, istui perintöruhtinas yksinään hovin takaisessa puutarhassa ja vaipui hämäriin ajatuksiinsa. Kun hän siinä isänsä rakkautta muisteli, tuli sydämensä murheesta rauhattomaksi. Oi, maailma peittyi synkeään pimeyteen! Mistä tulisi pelastuksen valon loiste?
Perintöruhtinas nousi ylös ja siirtyi embupuun alle istumaan. Silmänsä sulkien hän vaipui ikävänsekaiseen uinailuun. Silloin kuului ääni jostakin häntä kutsuvan. Kun hän päänsä nosti, oli puun alle ilmestynyt ihmisen haamu, ja näytti siltä kuin olisi se tahtonut hänen kanssaan puhua. Hän kysyi: “Mistä sinä olet?” Haamun kaltainen ihminen vastasi: “Minä olen erakko ja tulin luoksesi vahvistamaan sinua päätöksesi teossa, sinua, jolla on mailman pelastamisen suuri tehtävä”. Perintöruhtinas kysyi: “Sanoppa siis millainen ihminen erakko oikeastaan on?” Erakko vastasi: “Minä pidän mailmaa piinan paikkana. Vanhuuden, sairauden ja kuoleman vallasta päästäkseni, vapautumisen tielle tullakseni olen kotoani lähtenyt. Alituisen vaihtelun keskellä on vaihtelemattomana totuus yksinään. Tämän totuuden omistuksessa loputonta autuutta ja ijäistä elämää nauttiakseni minä olen kaikki mailman siteet katkaissut ja autioon korpeen väistynyt”. Perintöruhtinas kysyi vieläkin: “Olen minäkin nautintojen turhuuden ymmärtänyt. Ei ole koko mailman loistossa mitään, joka ei minulle tuskaa tuottaisi. Mutta mitenkä käy vapautuminen tästä tuskien mailmasta? Vai liekö semmoisen vapauttavan totuuden käsittämiseen herääminen ensinkään mahdollista?”
Erakko vastasi: “Hyvin olet ymmärtänyt! Ja juuri sinun kauttasi ollaan nyt aimo edistysaskel ottamaisillaan, joten sinä tulet suuren pelastustehtäväsi toimittamaan. Epäiletkö autuuden tien löytymistä? Tarkasteleppa suurta guren-kukkaa! Liejusta se kasvaa, mutta muodostuu helmeäkin puhtoisemmaksi. Samoin autuuden tien käsittävä ihminen saavuttaa suuren autuuden keskellä tätä kurjaa tuskien mailmaa. Älä epäile, vaan etsi innokkaasti, väsymättä, Nirvanan suurta henkien järveä. Siinä ei ole syntymää eikä kuolemaa, vaan tuskien kahleista vapautuneena alutonta ja loputonta autuutta nautitaan. Vaikka et vielä järveä näekkään, älä silti luule, ettei sitä ole. Tielle pääsemättömyys on pääsemättömän syy, tien syy se ei ole. Siitä tuskitteleminen on aivan samaa, kuin pahoissa töissään vaivattuna taivasta soimaaminen.”
Perintöruhtinaan sieluun tunki kirkas valo haamun sanoja kuunnellessaan: “Sinäpä annoit minulle kalliin opetuksen! Sinun sanoistasi olen ymmärtänyt, että toiveeni varmaan toteutuu. Isävanhus vaan on minulle sanonut, että olen vielä liian nuori erakoksi rupeamaan ja etten voi olla vielä vakaantunut päätöksessäni. Mitenkä sen asian laita lienee?” Erakko pudisti päätänsä sanoen: “Älä harhaile, perintöruhtinas! Mikä aika, nuoruus vaiko vanhuus, on autuuden etsimiseksi määrätty? Milloin sydämessä halu syntyy, silloin on parahin aika käsillä.”
Nyt Siddhaarta hypähti ilosta. — “Tien etsimisen aika on todella tullut! Yhdeksäntoista vuoden harhailusta vapautumisen, totuuden tielle käymisen aika on tullut! Nytpä minä kaiken mailman loiston hyljäten vetäydyn korven hiljaisuuteen ja siellä toteutan elämäni suuren tehtävän!”
Nähdessään hänen päätöksensä tehneen erakko ylistäen lausui: “Oi, suuri perintöruhtinas! Sinä olet autuas, sinä olet buddha! Kukapa olisi kaikkien elävien opettaja, kuka mailman valtijas, ellet sinä! Kallis perintöruhtinas, pimeä mailma saa sinulta valkeuden! Totuuden puun hedelmä putoo sinun käsistäsi harhailevien pään päälle. Käy eteenpäin autuuden tiellä, älä harhaile, älä peräydy! Vaikka sata salamaa eteesi iskisi, älä säikähdä! Vaikka tuhannet pahat henget korvaasi kuiskuttelisivat, älä niitä kuuntele! Kuin aurinko ja kuu ratansa pitävät ja säännöllisesti vuoden-aikojen vaihtelun vaikuttavat, niin sinäkin totuuden raiteita polkien ällös harhaile! Totuus on aina sen ystävä, joka uskossa lujana, rehellisesti, innolla taistelee sitä löytääksensä. Koko mailman kaikki hyvät jumalat tietäsi varjelevat. Ettet tieltä hairahtuisi, on jumalan viisaus rintaasi majautuva. Aurinkoa ja kuuta kirkkaampi valo on aina sydämessäsi loistava. Niinpä siis, hyvästi, sinä Buddha!'