Mutta Maajarouva lähti tästä maailmasta seitsemäntenä päivänä prinssin syntymästä keskeltä riemun hälinää. Kuinka lienee niin käynyt, sitä ei tiedetä. Viimeiseksi sanoi hän nuoremmallensa kuningattarista Bradsjapaatjille: “Sisareni! Kun minä nyt kuolen, niin hoida sinä perintöruhtinasta niinkuin minä itse. Buddhan synnyttäjä ei saa kauvan tässä mailmassa viipyä. Se on taivaan tahto”. Bradsjapaatji painoi kuningattaren sanat syvästi mieleensä ja hoiti Siddhaartaa. Ja hänen hoidossaan poika vuosi vuodelta yhä selkeämmin ilmaisi laupiaan luonnonlaatunsa, aivan kuin kuu ilta illalta aina pyöreämpänä heloittaa.
KOLMAS LUKU.
Hovielämä.
Perintöruhtinaan syntymän jälkeen yhä vielä jatkui taivaan loistoisia onnen merkkejä. Kerrotaan, että siihen aikaan raju norsulauma kutsumatta luokse tuli ja pakoittamatta palvelukseen taipui. Hovin puutarhassa lähteet itsestään vettä suihkuttivat, ja kuivuneet puut yhtäkkiä lehteen ja kukkaan puhkesivat. Luonnoltaan vilpillisenkin ihmisen tunto pehmeni. Sodat ja taudit kokonaan lakkasivat. Sade ja tuuli saapuivat aikoinaan. Ukkonen ei käynyt eikä salamaa lyönyt. Tuli ja vesi pysyivät rajoissaan. Vilja ei malttanut kypsymisaikaansa odottaa, mutta sato oli kahdenkertainen. Vaimot pysyivät synnyttäessänsä terveinä kuin ainakin. Lukemattomat ovat kaikki ne onnen ihmemerkit, joista kerrotaan.
Perintöruhtinas varttui ja hyötyi päivä päivältä. Liittomaat ja naapurivaltiot kaikki perintöruhtinaan syntymistä onnitellen kilvassa harvinaisuuksia lahjoittivat, ja hänen sydäntänsä ilahuttaa kokivat, niin että laidun tuli härkiä, hirviä, lampaita ja hevosia täyteen, puutarhassa oli harvinaisia yrttejä ja kauneita kukkia pitkät penkereet, temppeleissä kasoittain raha-aarteita, kalleita helmiä ja kiviä.
Vaikka perintöruhtinas oli siinä ijässä, jolloin tavallisesti ankarankin opettajan ohjattavana ollen leikissä humutaan, ei hän, luonteeltaan raskasmielisyyteen uponnut kun oli, ulkomailman viehätyksestä ollut millänsäkään. Hän oleskeli aina ajatuksissaan avaruuden äärettömyyksissä. Mailman kunniasta ja huvituksista ei hän mitään huolinut. Hänen mielitekonansa olivat tieto ja taito. Kun kuningas hänen harvinaisen selvän ymmärryksensä ja terävän älynsä huomasi, toimitti hän hänelle hyvän kasvatuksen ja kutsutti kuuluisia opettajia läheltä ja kaukaa. Tiedon ja asetaidon erilajeista ei opettamatta jäänyt yksikään. Kun perintöruhtinas yhtä kuuli, niin hän kymmenen ymmärsi. Opettajat saivat tuon tuostakin paikkaa vaihtaa. Lopulta ei koko Indian oppineissa ollut hänen rinnallensa kykenevää.
Niin tuli perintöruhtinas seitsemäntoista ikään. “Entä jos toimittaisin hänelle puolison!” ajatteli kuningas. Mutta sukulaisista ja naapuriruhtinaista ei kukaan vielä oikein perintöruhtinasta tuntenut. Sentähden ajattelivat he: “Perintöruhtinas on vielä nuori, ja ruumiinsa heikko. Kuuluu sitäpaitsi, että hän aina hovin perällä uinailee ja on mailman menolle vieras. Mutta ellei nykymailman aikana ole yhtä etevä asetaidossa kuin tiedossakin, ei mitenkään voi maataan hallita eikä kuningatartaan suojella! Meidän tyttäremme eivät vielä sovi perintöruhtinaan puolisoksi”. Syystä sopi näin hänestä ajatellakin. Sillä aina hän kartti kestejä ja huviseuroja ja mieluimmin vetäytyi hovintakaisen puutarhan yksinäiseen sopukkaan, siellä synkän embupuun vihervarjossa ihmiselämän kysymyksiin syventyen uinaillakseen.
Kun kuningas kuuli, etteivät sukulaiset, kuninkaat eivätkä ruhtinaat huolineet antaa tyttäriänsä hänen pojalleen puolisoksi, tuli hän murhemieliseksi, sillä hän pelkäsi, että kun poikansa oli unelmoiva ja synkkämielinen, hänen mieleensä tulisi mailmanpakenemisen ajatus. Sitä juuri hän halusi aikanaan estää toimittamalla hänelle hyvän elämän kumppanin. Indian vanhan-ajan brahmanasuvuilla oli nimittäin elämänsä juoksuun nähden eräänlainen tapa. Jokaisen brahmanasukuisen henkilön oli asetettava erakkoelämä elämänsä päätarkoitukseksi, mutta sitä ennen oli hänen viettäminen opintojen ja talouden kaksi aikaa. Opintoaikana harjoiteltiin vanhojen kirjoitusten lukemista ja muita tiedon ja taidon aineita. Talous-aikana mentiin naimisiin ja huonetta hallittiin. Aluksi oli tämä tapa kyllä rajoittunut brahmanasukuihin. Mutta sittemmin Sjakan aikoina näyttää se vallinneen muittenkin kansanluokkain keskuudessa. Kun kuningas sanoi, että hän jättää valtaistuimen pojallensa ja rupee erakoksi, niin hän siinä lienee totuttuun tapaan mukaantunut. Ja kun hän poikansa mailmanpakenemista peljäten aikasin koki hänelle puolisoa toimittaa, niin saattaa olla, että hän pelkäsi hänen opintoja talous-aikaa viettämättä heti erakkoelämään vetäytyvän.
Kun perintöruhtinas näki, että kuningas kulki kovin murheissansa, niin sanoi hän kerran kuninkaalle: “Isäni, sukumme ja naapuriruhtinaat ovat epäilleet minun kykyäni. Toivon, että kutsut heidät kokoon, niin minä heidän kanssaan kilpaillen näytän, mihinkä minä kykenen”. Isä tähän ilolla suostui.
Nytpä kokoontuivat kuninkaan suku ja naapuriruhtinaat sekä Kapilan valtakunnan kuulut miehet katsomaan perintöruhtinaan tiedon ja taidon näytteitä. Perintöruhtinas kutsui ensin vieraansa embupuun alaiseen suureen opintorakennukseen ja antoi oppineiden asettaa vastattavaksensa kaikenlaisia arvoituksia. Mutta oppineiden kysymyksistä ei yksikään voinut häntä pulaan saattaa. Hän päinvastoin koetteli oppineita monenmoisilla vaikeilla kysymyksillä, joihin kokoontuneista valituimmatkaan eivät vastata tietäneet. Sitten vei hän vieraansa etupihan kisakentälle. Siellä hän mainioitten aseniekkojen kera koetteli monenlaisia asetemppuja. Mutta ei tässäkään ilmestynyt perintöruhtinaan verraksi kykenevää henkilöä. Hän siis yksinään hevosen selässä istuen näytteli ratsastus- ja ampumataitoaan mielensä mukaan karahutellen, käännellen ja pysähytellen, jota kaikki ihmeissään, ilosta hurmaantuneina katselivat. Muun muassa hän sadan askeleen päästä yhdellä nuolella lävisti seitsemän rautarumpua, mikä todella ei näyttänyt ihmisen teolta.