Suku ja ruhtinaat pitivät nyt perintöruhtinasta jumalan kaltaisena. Millainen lienee ollutkaan isäkuninkaan ilo, kun nimensä loiston omilla silmillään nähdä sai! Siihen aikaan oli Indiassa valtakuntia toinen toisensa rinnalla kuin puita metsässä. Väkisinkin oli aseita heiluttaen taitavasti puolensa pitäminen. Kuningas, jolla tämmöiseen aikaan sattuen oli Siddhaartan kaltainen samalla sekä älykäs että urhea perintöruhtinas, arvattavasti suuria hänestä toivoi. Kukapa ellei Siddbaarta tulisi siksi mailman valloittajaksi, miljoonien kumartamaksi Indian sankarivaltijaaksi, josta tietäjä puhunut oli! Sepä varmaankin lienee vanhan isäkuninkaan mielessä alati olevaksi, unessakin unohtumattomaksi ilon ja toivon aineeksi tullut.
Nytpä suku ja ruhtinaat kilvan toivoivat saavansa uhrata tyttärensä perintöruhtinaalle, ja hän otti serkkunsa Jasudaran puolisoksensa. Jasudara oli aikasin älynsä ja siveytensä vuoksi aikakautensa ainokaiseksi ylistetty. Hänellä oli kevätkukan vartalo, syksyn kuun hipiä, jonka rinnalla kolmelta tuhannelta hovinaiselta kasvojen väri katosi. Niinpä oli perintöruhtinaan rakkauskin tavaton, ja lemmenleikki heidän keskensä näyttää olleen vilkas. Pian tuli Jasudara perintöruhtinatar raskaaksi ja synnytti helmenkaunoisen pojan, jonka nimeksi pantiin Ragora. Kuninkaan ilo oli nyt verraton. Hän ajatteli: “Kun hän jo on vaimon ottanut ja pojan synnyttänyt, niin kyllä nyt on hänestä mailmanpakenemisen ajatus jäljettömiin hävinnyt. Sillä poikani tietysti rakastaa Ragoraa, kuten minä häntä. Ja niin pysyy Kapilan kuningaskunnan kohtalo taattuna, Sjakaperheen valtakunta myös minun jälkeläisten! hallussa”.
Kuningas tahtoi erittäin innostuttaa poikansa mailman kunniasta ja loistosta riemuitsemaan. Hän valitsi luonnonkauniin seudun, rakensi sinne hovin, ja antoi sen hänen perheensä asunnoksi. Rakennusten suuruus ja somuus oli verraton. Korkeat tornit kohosivat avaruuteen kuin syyspilvet taivaalle. Käytäviä kierteli maassa kuin kevätsumua tuulen kuljettamana. Lentosillat äkkiarvaamatta sateen kaaria muodostivat. Puistikot kesät talvet tuoksua tuulahuttelivat. Avaruutta oli muutama kymmen penikulmaa. Ilmasto oli joka vuoden aikaan soveltuva, niin että aina sai sopivan asunnon valita. Hovinaisia oli kuinka monta sataa, tuhatta. Ylä ja alakerrassa kaikui herkeämättä suloinen soitanto. Kevättuulet ja syyssateetkin näin ollen huomaamatta ohi menivät. Väri ja ääni kaikkialla sydäntä riemastutti. Puhtoinen hovi, sinnehän koko ihmismailman ilo ja riemu kerääntyy! Siddhaarta suloisen puolisonsa ja rakkaan poikansa seurassa oleskeli tämmöisessä ympäristössä. Millainen käsitys hänellä siis lie ollut ihmiselämästä?
NELJÄS LUKU.
Kolme kärsimystä.
Näin kasvoi perintöruhtinas hovin piirissä mieheksi. Ei hän vielä tietänyt, miltä oikea mailma näyttää. Kuningas puolestansa pelkäsi hänen mailmaan kyllästyvän ja runsaasti tarjolla piti mailman riemuja, niin ettei hänellä vielä ollut aikaa huomata ihmiselämän kurjuutta.
Mutta vaikka perintöruhtinaalla oli runsaasti aistillista nautintoa tarjolla, oli sydämessään kuitenkin yhä rauhattomampi olo. Hiljaisuudessa ihmiselämän tarkoitusta miettien hän monasti yönsä puolille kulutti. Iltamyöhään, kun ihmishyörinä lakkasi ja hovi äänettömänä oli, hän kuun valossa puutarhan perälle vetäytyen yksinään hartaasen uinailuun vaipui: “Ah, tämmöistäkö ihmiselämä on? Kuu kasvaa ja vähenee, vuoden ajat vaihtelevat. Liekö ihmiselämä yksin paljasta keväimen hurmaavaa riemua? Olen kuninkaaksi syntynyt ja hovissa kasvanut. Semmoistako mailma yleensä lienee, ja semmoisiako ihmiset? Huolettomana täällä leikin, mutta mikä lienee matkan päämäärä? Nykyisessä mailmassa jo on paljon ihmisiä ja heidän välillään monet arvon eroitukset. Mutta kun toiseen mailmaan siirrytään ja yhä toistamiseen synnytään, niin tokkohan näin milloinkaan loppuun päästänee? Eiköhän ihmisellä tässä asemassansa ole mitään tehtävää?”
Syvissä ajatuksissansa sattui perintöruhtinas näin koskettamaan elämän pääkysymystä, ja samalla heräsi hänessä kiihkeä halu päästä hovista tosi mailmaa näkemään. Kun kuningas tästä kuuli, niin käski hän virkamiehensä laittamaan helmivaunut kuntoon, loistavan seurueen valitsemaan, linnan päätien tasottamaan, lian poistamaan, häätämään tieltä vanhukset, sairaat tai muuten kurjan näköiset ihmiset, jotka voisivat hänen hellätunteisen poikansa sääliä herättää, ja tien viereiset asunnot koristamaan. Kun kaikki oli valmista lähti perintöruhtinaan komea nelivaljakko loistavine seurueinensa linnan itäisestä portista. Hänen seuralaisensa olivat kaikki nuoria, rusoposkisia miehiä ja naisia, loistavissa puvuissansa kimelteleviä kuin tähdet ja kauniita kuin kukkaset. Tien vierustan verhosivat kallisarvoiset kankaat, jotka liehuivat kevättuulessa. Katselijoita oli tiepuolet täynnä. Tervehdys- ja ilohuudot koskena kuohuivat. Kaukaistenkin kaupunkien ja kylien asujamet, jotka ihailivat mainehikasta perintöruhtinastansa, läheisistä puhumattakaan, tulivat nyt retkestä huhun kuultuaan myöskin kilvassa tien varrelle käsi otsallansa tätä harvinaista loistokulkuetta tervehtimään.
Mutta äkkiä ilmestyi tien ääreen yksi vanhus. Perintöruhtinas kysyi ihmeissään ajuriltansa: “Mikä ihminen tuo tuollainen on? Pää hänellä on valkoinen, silmät himmeät, selkä kumarassa, ruumiinsa vapisee, sauvansa nojalla vaivoin kulkemaan pääsee. Onko hän taivaan tahdosta tuollaiseksi syntynyt?’ Kun ajuri tämän kysymyksen kuuli, oli hän tuokion kahden vaiheilla, mutta vastasi vihdoin: "Ukko on ikäloppu, elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänkin oli varmaan nuorena punaposkinen ja sorea mies ja vietti elonsa keväimen aistillisia himoja tyydytellen, mutta nyt on ikänsä loppumaisillaan, elonsa vaivalloinen ja iloton”. Ajurin sanat kuultuaan huokasi Siddhaarta pitkään ja kysyi vielä: “Hän yksinkö on noin vanhennut, vai vanhenemmeko me muutkin?” Ajuri vastasi: “Ah, kuinka hän yksin vanhennut olisi! ‘ Se on kaikkien ihmisten kohtalo". Nyt Siddhaarta liikutuksesta värisi ja pää kumarassa näytti syvästi jotakin ajattelevan. “Elon päivä kiirehtää iltaansa. Vanhuuden raihnaus on pian käsillä. Ei ole aikaa mailman riemuihin! Omin silmin olen sen nyt nähdä saanut, ja sydämeni on kuin unesta herännyt”! Näin hän ajatteli ja käski ajurinsa heti paluumatkalle kääntymään sanoen: “Vanhuuden raihnainen aika on kumminkin kohta tulossa; mitä iloa niin ollen kaduista ja puistikoista olisi!” Nähdessään perintöruhtinaan surumielisiin ajatuksiin vaipuneena, tulivat virkamiehet levottomiksi, ja ajuri käskyn saatuaan ajoi taas nelivaljakon linnan portista sisään. Mutta perintöruhtinas nuorella iällänsä mietti vanhuuden surkeutta. Hänen sydämensä valtasi tykkänään ihmiselämän kurjuuden tunne. Verrattoman muhkea ja kaunis Kapilan linnakin oli hänestä muuttuvinaan tyhjäksi hautakammioksi.
Kun kuningas kuuli, että perintöruhtinaan ilahuttamiseksi aijottu huviretki päinvastoin oli häntä murehduttanut, niin suunnitteli hän toisen retken linnan lännenpuoleisesta portista. Seurueen komeus oli entistäkin uhkeampi. Mutta äkkiarvaamatta kohdattiin sairas ihminen. Tämäpä oli surkean näköinen. Hänen ruumiinsa oli laiha, vatsansa vain pullistunut; hengitti vaikeasti, ja jaloilleen kykenemättä mateli maassa ihmisiltä almuja anellen. Hänet nähdessään kysyi perintöruhtinas ajuriltaan: “Mikä tuo tuollainen ihminen on? Vai onko muitakin sellaisia?” Ajuri vastasi: “Hän on sairas. Hänen ruumiinsa on epäkunnossa, hänen kurjuutensa sietämätön. Kelle tahansa näin käydä voipi, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen, köyhä tai rikas. Ja kumminkin sanotaan tätä tämmöistä mailmaa taivaan pojaksi!” Siddhaarta tuli kovin liikutetuksi. Ihmiselon katoavaisuuden tunne valtasi hänet. “Oi, tyhmiä ihmisolentoja! Sairauden päivät saattavat äkkiarvaamatta heidät kohdata. Tänään ehkä tuoksuavassa kammiossaan lepäävät, huomenna jossakin kuivana luuna venyvät. Siitä huolimatta he vielä mailman loistoa tavoittelevat, huvituksissa päivänsä kuluttavat! Kummoinen ajattelemattomuus!” Heti palautti hän vaunut ja ajoi murhemielin hoviin takaisin. Näytti siltä kuin olisi hän aimo iskun saanut. 36 Kun kuningas kuuli, että poikansa iloitsematta palasi, nuhteli hän ankarasti palvelijoita ja tienvartijoita, parahat kaunotar-aarteensa kokosi, ne hänelle seuraksi antoi, kaikin mokomin kokien haihduttaa hänen surumieltänsä. Mutta kun Siddhaarta näki rusoposket, muisti hän harmaita hiuksia. Kiemailua nähdessään, ajatteli hän sairautta. Ei kauniit kasvot häntä miellyttäneet, ei leikkipuheet naurattaneet. Herkut eivät hänestä miltään maistuneet. Ei mikään kyennyt hänen mieltänsä ilahuttamaan. Kuningas tahtoi sentähden, että poikansa uuden huvimatkan tekisi, ja koska edellisillä kerroilla, idän ja lännen porteista lähdettäissä, oli ikävyyksiä sattunut, niin käski hän nyt eteläistä porttia koettamaan. Hän parannutti tien, laitatti rakennukset, ja entistä ankarammin käski tieltä poistamaan kaiken, mikä vain rumaa ja likaista oli. Mutta ihme kuitenkin, äkkiä tuli perintöruhtinaan näkyville neljä miestä paaria kantaen! Siddhaarta kysyi ajuriltaan: “Mitkä paarit nuo ovat? Liput ja kukat ovat kyllä somia, mutta saattajat murheellisen näköisiä. Muutamat hiukset hajallaan kulkiessaan vaikertelevat”. Ajuri vastasi: “Paarilla on ruumis. Siitä on jo elämä loppunut, henki kauaksi erkaantunut ja paljas ruumis vain jälelle jäänyt. Sukulaiset ja tuttavat ne kovassa kaipauksessaan noin murehtivat ja itkevät”. Siddhaarta vapisi, heittäytyi vaunun permannolle ja sanoi syvästi huoaten: “Ah, kuinka ajattelemattomia ihmiset ovat! Kaikkienhan on kuoleminen. Ei kukaan sitä välttää voi. Miksi siis kuolemaan valmistautuminen niin huolimatta jätetään? Oi, kauheata! Lyhyt-aikainen on ihmis-elämä, ukontulen, kiven kipinän kaltainen! Mitä minä huvimatkoista!” Hän komensi palaamaan. Mutta seuralaiset pelkäsivät kuninkaan vihaa eivätkä kohta sitä käskyä totelleet, vaan kiireesti hevosia karauttaen kotvan kuluttua saapuivat puistoon, joka oli matkan pääksi määrätty.