Amiraali lähti vielä kerran La Concepcionin satamasta jatkaakseen matkaansa, mutta pian nousi vahva itätuuli, joka oli hänelle vastainen. Hän suuntasi kulkunsa senvuoksi Tortuga-saarelle, jonne hän pääsikin, ja yritti nousta erääseen jokeen, johon ei ollut onnistunut eilen pääsemään. Tänäänkään se ei onnistunut; hän katsoi olevansa pakotettu laskemaan satamaan puolen penikulman päähän joesta. Kun hän oli kiinnittänyt laivat, hän astui veneeseensä ja meni ensiksi joen erääseen haaraan, joka ei kuitenkaan ollut joen varsinainen suu. Vihdoin hän pääsi sillekin, eikä sen syvyys ollut enempää kuin syli (kuusi jalkaa); virta oli vinha.
Hänen aikomuksensa oli käydä kylässä, jossa hänen lähettämänsä miehet jo toissapäivänä olivat käyneet. Hän heitätti maalle köyden hinauttaakseen itseään jokea ylös, ja merimiesten onnistui kiskoa venettä kaksi pyssynkantamaa ylöspäin, kauemmas ei virran vuolauden vuoksi päästy. Amiraali näki joitakin taloja ja valtavan laakson, jossa ne asumukset olivat, ja hän sanoi, ettei ollut koskaan elämässään nähnyt mitään niin kaunista kuin se laakso oli.
Hän huomasi joen suussa useita intialaisia, mutta vieraita nähdessään he heti lähtivät karkuun. Amiraali ilmaisi mielipiteenään, että näitä ihmisparkoja on varmaan perin paljon kiusattu, kun he ovat niin pelokkaita ja heti sytyttävät kaikille korkeille vuorille tulia; se tapa oli Tortuga- ja Española-saarilla vielä paljon yleisempi kuin muilla. Hän antoi tälle laaksolle nimeksi Paratiisilaakso, ja joelle nimen Guadalquivir, koska se oli aivan yhtä suuri kuin senniminen joki Cordovan kohdalla. Rannalla näkyi olevan kauniita kiviä; joki tuntui purjehduskelpoiselta.
Sunnuntaina joulukuun 16. päivänä
Puolenyön maissa amiraali lähti satamasta kohtalaisella maatuulella. Keskellä lahtea hän kohtasi kanootin, jossa oli yksi ainoa intialainen, ja joutui siitä perin ihmetyksiin, sillä hän ei saattanut käsittää, kuinka mies pystyi sellaisella tuulella pysyttelemään vesillä. Hän antoi ottaa sekä kanootin että intialaisen laivaan, kestitsi häntä ja antoi hänelle lasihelmiä, tiukuja ja messinkisormuksia ja vei hänet sitten laivassa kylän kohdalle, joka oli neljän penikulman päässä siitä paikasta, missä mies oli tavattu.
Kun amiraali löysi sieltä hyvän sataman, hän laski ankkurin asutuksen läheisyyteen; kylässä oli järjestään uusia taloja. Intialainen meni kanootillaan maihin ja kertoi siellä amiraalista ja kristityistä, joiden lempeyttä ja hyvyyttä hän ylisti; mutta samat asiat olivat täällä tulleet jo tunnetuiksi toisten kylien asukkaiden kautta, jotka olivat tavanneet kristityt. Niinpä enemmän kuin viisisataa intialaista juoksi paikalle, ja heidän joukossaan oli myöskin heidän kuninkaansa.
He tulivat ensin yksitellen, sitten yhä suuremmissa joukoin amiraalilaivalle tuomatta mitään; joillakuilla heistä oli nenässään ja korvissaan puhtaimmasta kullasta valmistettuja koruja, joista he mielellään luopuivat. Amiraali käski osoittaa heille kaikkea kunnioitusta, »koska he»—kirjoittaa hän—»ovat maailman parhaita ja ystävällisimpiä miehiä ja kun minulla on hyvä toivo, että Teidän Korkeutenne tekevät heistä kristittyjä ja alamaisiansa. Sellaisiksi minä heidät katson jo nyt.»
Amiraali huomasi rannalla olevan kuninkaan ja havaitsi kaikkien kunnioittavan häntä. Hän lähetti kuninkaalle lahjan, jonka tämä otti vastaan juhlallisin muodollisuuksin (con mucho estado). Hän oli nuori, korkeintaan yksikolmattavuotias mies, joka piti luonaan vanhaa neuvonantajaa ja muita, jotka antoivat hänelle opastusta ja vastasivat hänen puolestaan; hän itse puhui peräti vähän.
Eräs amiraalin mukana olevista intialaisista puheli kuninkaan kanssa, sanoen hänelle, että kristityt olivat kotoisin taivaasta, etsivät kultaa ja olivat menossa Babequen saarelle. Hän vastasi, että se sopi hyvin, siellä oli paljon kultaa, osoitti amiraalin alguazilille, joka oli tuonut hänelle lahjan, suunnan sille saarelle ja sanoi, ettei heidän tarvinnut kulkea kuin kaksi päivää, ja jos he tarvitsisivat jotakin hänen maastaan, niin hän antaisi sen heille suurimmalla mielihyvälle.
Kuningas ja kaikki muutkin kulkivat ihan alastomina, myöskin naiset, ja ihan kainostelematta. Mutta niin miehet kuin naisetkin olivat niin kauniita, ettei tähän saakka oltu sellaista nähty. Heidän ihonvärinsä on vallan vaalea (harto blancos), niin että jos he pitäisivät pukimia ja suojaisivat itsensä auringonpaahteelta, he olisivat aivan yhtä valkeita kuin espanjalaisetkin.