»Jos karavelit eivät olisi olleet näinkin hyvässä kunnossa», kirjoittaa Kolumbus, »olisin pelännyt uppoavamme. Paljolla vaivannäöllä ja tuhansissa vaaroissa purjehdimme kaksitoista meripenikulmaa.»
Helmikuun 13. päivänä
Meidän oli auringonlaskusta päivänsarastukseen saakka taisteltava aaltojen ja myrskyn kanssa. Kolme salamaa pohjoiskoillisessa ilmoitti, että meidän oli odotettava rajua myrskyä vastaiselta suunnalta. Tuulelle annettiin vielä vähän purjeita ja kuljettiin kolmetoista meripenikulmaa. Päiväsaikaan tuuli rauhoittui hiukan, mutta tuli sitten taas rajummaksi, aallokko pelottavaksi, laineet kävivät ristiin ja pahoinpitelivät (atormentaban) laivoja. Purjehdimme kolmetoista ja puoli meripenikulmaa. Yöllä helmikuun 14. päivänä tuuli vielä kiihtyi, aallot kävivät vielä pelottavimmiksi; kun ne löivät vastakkaisilta puolilta, niin että ne pitivät laivaa sellaisessa puristuksessa, ettei se päässyt yhtään eteenpäin. Amiraali oli pienentänyt isoapurjetta niin paljon kuin suinkin ja piti tuulessa vain niin paljon kuin oli tarpeen nousemiseen aalloista. Tällä tavoin hän kolmen tunnin aikana eteni viisi meripenikulmaa. Aallokko kävi yhä korkeampana, tuuli tuli yhä rajummaksi. Sellaisen vaaran uhkaamina koottiin kaikki purjeet ja laiva jätettiin tuulen ja aaltojen haltuun, ei ollut muuta tehtävissä. Pinta menetteli samoin, mutta pian se katosi, vaikka amiraali kaiken yötä antoi merkkejä, joihin se aluksi vastasikin. Yön aikana amiraali eteni vielä kolmetoista ja puoli meripenikulmaa koilliseen päin.
Auringon noustua myrsky kiihtyi yhä hirmuisemmaksi. Amiraali ei kuitenkaan rohjennut kohottaa yhtään purjetta päästäkseen näistä riehuvista, toistensa päälle syöksyvistä aalloista, jotka uhkasivat niellä hänen aluksensa; tässä elementtien myllerryksessä hänen onnistui kuudessa tunnissa päästä seitsemän ja puoli meripenikulmaa eteenpäin. [[47]]
Vaarojen ahdistaessa amiraali teki hurskaan lupauksen. Arvalla määrättäisiin pyhiinvaellusretki Guadalupen pyhän Marian luo, jolloin myös luvattiin pyhittää viiden naulan painoinen vahakynttilä pyhälle neitsyelle. Kaikki antoivat lupauksen, että se, jolle se arpa osuisi, suorittaisi sanotun toiviomatkan. Amiraali tuotti sitten niin monta virnanhernettä kuin laivalla oli miehiä ja leikkautti sitten yhteen ristin, panetti ne kaikki pussiin, jota pudisteltiin hyvin. Hän otti itse ensimmäisenä herneen ja sai ristillä merkityn; siten arpa osui hänelle, ja hän piti itseään siitä alkaen toivioretkeläisenä, jonka osaksi annetun lupauksen täyttäminen oli joutunut.
Vielä asetettiin toinenkin arpa pyhiinvaelluksesta Lorettossa paavillisen alueen Anconassa olevaan pyhän neitsyemme taloon. »Siinä paikassa», huomauttaa amiraali, »pyhä neitsyt on tehnyt ja yhä vielä tekee suuria ihmeitä». Kun arpa tällä kertaa osui Santa Marian satamasta kotoisin olevalle merimiehelle, jonka nimi oli Pedro de Villa, amiraali lupasi antaa hänelle tätä hurskasta matkaa varten tarvittavat rahat. Hän päätti nyt vielä, että kolmannen toivioretkeläisen oli mentävä Moguerin pyhän Klaaran luo, valvottava siellä yö ja luettava messu. Vielä antoivat hän ja miehistö lupauksen, että he kaikki ensimmäisessä paikassa, missä he pääsisivät maihin, menisivät kirkkoon kulkueena paitasillaan ja huutaen pyhän neitsyen nimeä.
Näiden yleisten lupausten lisäksi itsekukin vielä antoi itsekseen omia lupauksiaan, kun kukaan ei uskaltanut toivoa selviytyvänsä vaarasta. »Täällä kokemamme myrsky oli niin raju, että kaikki katsoivat olevansa mennyttä miestä.» Vaaraa lisäsi vielä se, ettei laivassa ollut minkäänmoista painolastia, kun elintarvikkeiden, veden ja viinin käyttö oli suuresti vähentänyt lastia. Tarpeellista painolastia ei ollut otettu laivaan, kun amiraali oli toivonut, että saataisiin niin vakaita ilmoja kuin saarilla oli ollut. Sitäpaitsi hän oli aikonut ottaa painolastin vasta naisten saarella (mihin hän ei joutunutkaan). Amiraali auttoi itseänsä sillä, että täytätti vesi- ja viinitynnyrit merivedellä.
»Suurimman pelon siitä, ettei hän saavuttaisi kotiseutua, hänessä näytti aikaansaavan lämmin halu olla perin tärkeiden uutisten tuojana ja osoittaa, että kaikki, mitä hän oli sanonut aikaisemmin, oli käynyt toteen, ja että kaikki, mitä hän oli lähtenyt etsimään, tosiaan oli löydetty. Hän myöntää itse, että joka ainoa ohi lentänyt kärpänen riitti tuskaannuttamaan hänet ja tekemään rauhattomaksi. Tästä heikkoudesta hän syyttää vajavaista uskoaan ja luottamuksenpuutettaan Jumalan kaitselmukseen. Toisaalta hän taasen oli hyvällä mielellä taivaan hänelle suomasta armosta, kun hän oli saavuttanut perin loistavan voiton löytämällä kaiken sen, mitä oli löytänyt, kaikkien toiveittensa täyttymisestä ja siitä, että hän anojan asemassaan Espanjassa koettuaan paljon vastahakoisuutta ja epäsuopeutta nyt vihdoin näki kaikkien toiveittensa ylittyneen.»
»Kun Kaikkeinkorkein jo ennenkuin hän oli lähtenyt löytöretkelleen ja saanut sen päätökseen, oli kuullut häntä ja täyttänyt hänen toiveensa, hänen täytyi uskoa, että Hän myöskin varjelisi häntä päättämään alotetun työn. Hän lisää tähän, että kun Jumala oli hänet jo menomatkalla pelastanut silloin kun hänellä oli ollut todellinen huolehtimisen hätä, minkä hänen merimiehensä ja miehistönsä olivat tuottaneet hänelle, päättäessään kesken lähteä paluumatkalle ja nousta yhteisesti häntä vastaan, vieläpä uhkaillenkin, ja kun tämä meidän Jumalamme oli lahjoittanut hänen tarvitsemaansa voimaa ja suurpiirteisyyttä hänelle, joka oli yksin, ja tukenut häntä kaikkia vastaan, ja tämän matkan aikana vielä tehnyt hänelle niin suuren ihmetyön niiden lisäksi, joista heidän korkeutensa saavat kuulla hoviinsa kuuluvilta henkilöiltä, niin hän uskalsi vakaasti toivoa, että kaikkivaltias Jumala ei ollut häntä vielä hylännyt. Näiden perusteiden, huomauttaa hän, olisi pitänyt tämänpäiväisen myrskyn aikana käskeä minun pelkoni vaieta; mutta heikkouteni ja hätäni eivät suoneet sielulleni vakaantumista.»
Suurimman huolen aiheuttivat hänelle hänen kaksi poikaansa, jotka olivat koulussa Cordobassa. Mitä näistä äidittömistä ja isättömistä orvoista tulisi vieraassa maassa? Sillä jos kuningas ja kuningatar eivät saisi tietoa hänen tällä matkalla tekemistään palveluksista eikä hänen mukanaan tuomistaan hyvistä tiedoista, eivät he tuntisi kylliksi myötämielisyyttä huolehtiakseen hänen lapsistaan.