Hänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin nuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle polvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen elämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on väitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.
Tämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka hän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui useinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina, jotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.
"Tunnen tukkani", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen Christomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin keventääkseen päätään painavasta taakasta. "Se on kuin vieras olento pääni päällä".
"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun sijasta", opettaja vastasi.
"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä", keisarinna vastasi surullisesti hymyillen.
Eräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen saattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu lyhyiksi.
"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä", Elisabet lausui. "Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa kaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet".
Eräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa hänen hiuksiaan, hän lausui:
"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani pois".
Mutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys ja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti, aiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta itse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä harvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.