"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa", hän usein lausui.
Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.
"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta, jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.
Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.
Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan hänen eteensä.
"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.
Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa, jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten keskuudessa.
Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.
"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi. "Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."
"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut paremman osan."