Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.
"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."
Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.
Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.
Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.
Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.
Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.
Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.
Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.
Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.