Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.
Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.
Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut ajoivat nyt perätysten.
Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:
Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.
Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä. Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja kutsuttiin Fransiksi.
Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.
Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.
"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi, olisi sen jo pitänyt tapahtua."
Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.