Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.
Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.
Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten
Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.
13.
Mieliala pääkaupungissa. — Paluumatka.
Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.
Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille, olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille; hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko kansakunnalle.
Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.
Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan, luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat jalkeilla.
Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.
Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig ollut sängyssään.