Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.
Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.
Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.
Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.
Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.
Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.
Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.
"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.
Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.
"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."