Tohtori Dorn vihelteli hiljakseen ja tarkasteli miettivästi sormessaan olevaa kultaista kihlasormusta; ei, ei hän rakastanut morsiantaan, jonka kohtalo oli ikäänkuin työntänyt hänen syliinsä! Mutta siitä huolimatta teko oli järkevä; nuoresta terveestä tytöstä tulisi hyvä äiti hänen lapsilleen, ja niitä heillä olisi kerran koko joukko, vankkoja, terveitä lapsia, eikä tavallisia heikkoja lemmenhuumauksesta syntyneitä; niistä kehittyisi normaali-ihmisiä järkevästi ja huolellisesti kasvatettuina. Tämän lisäksi neiti Anna Broker oli varakas, ja hän tarvitsi rahaa. Hän tiesi kokemuksestaan mitä merkitsee, että kaikessa täytyy ottaa raha-asiat lukuun, sillä hän itse oli sellaisissa oloissa kasvanut; filosofia ei ole mikään leipäaine eikä yliopiston yksityisdosentin virka mikään lihava paikka. "Sinun täytyy naida varakas tyttö", olivat hänen vanhempansa sanoneet; he itse olivat jo kuolleet, mutta heidän neuvonsa oli jäänyt eloon.

Nyt hän siis aikoi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa — sehän oli itsestään selvä asia — mutta hänen täytyi vielä vähän odottaa, vähän vain. Häntä kammottivat toisinaan morsiamensa somat nukenkasvot; ne hän on sitten näkevä koko ikänsä rinnallaan, päivisin pöydässään, öisin nukkuessaan vierellään. Tosinhan sellaiseen kyllä tottuu vähitellen. Mutta silti oli tämä yksin vietetty viikko syrjäisessä vuoristokylässä tuntunut hänestä todelliselta helpotukselta.

Hullu ajatus se kylläkin oli ollut, asettua tänne! Mutta oli niitä muitakin yhtä hassuja, sen todisti tuo solakka tumma nainen tuolla; hänellä ei varmaankaan ollut rahaa, muutoin hän olisi matkustanut johonkin kylpypaikkaan, sillä naisethan eivät pidä yksinäisyydestä. Sittenkin asteli hän niin lujin ja varmoin askelin kuoppaista katukivitystä kuin haluaisi joka askel sanoa: — Minä olen yksinäinen, mutta en toisia tarvitsekaan!

Kukahan hän oikeastaan oli?

Eräänä yönä Dorn näki unta, josta hän ei aamulla enää itsekään ollut selvillä; hän mietti miettimistään, mutta kootuksi hän ei vain saanut unta mielessään. Sen verran hän kuitenkin hämärästi muisti, että jokin suunnaton hirviö oli laskeutunut unessa hänen päälleen. Lujin, nopein askelin se oli saapunut hänen luokseen, sitten se oli ojentanut kätensä häneen tarttuakseen — suurena, haamumaisena, mutta silti kouraantuntuvana — hän oli pudistellut itseään ja kieltäytynyt: ei, ei! Tuo jokin jäi sittenkin jäljelle. Raskaana kuin kohtalo se pusersi hänen rintaansa, ohimoitaan — huutaen hän oli hypähtänyt pystyyn. Kirotut hermot!

Tohtori puri huultansa ja kierteli viiksiään. Ärtyneenä ja veltto tuntu jäsenissään hän nousi vuoteesta; sitte hän istuutui kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen merikylpylään, ei lainkaan mitään tulista sulhasmiehen kirjettä, mutta tyttöhän ei sellaisia vaatinutkaan. Hän oli perin järkevä tyttö, juuri sellainen, jonka kanssa saattoi sovinnollisesti elää avioliitossa.

Ulkona oli kuuma, matalassa huoneessa oli siten aivan sietämätön helle. Kärpäset ryömivät laiskasti pöydällä. Koulutalossa, kauempana kadun toisella puolen, lapset lausuivat yksitoikkoisesti kuorossa jotakin runosäkeistöä, paukuttivat kovalla saarnaäänellä. Opettaja takoi karttakepillä pöytää ja kirkui: "Selvemmin! Vielä kerran, vielä kerran!"

Lantavankkurit mennä kolisivat ikkunan ohi; juuri talon kohdalla laiha härkäpari seisahtui ja mylvi, pyörät natisivat, lannanhaju kohosi avoimesta ikkunasta sisään — sietämätöntä. Tohtori Erik Dorn sieppasi hattunsa ja keppinsä: ulkoilmaan!

Päivä oli jo kulunut koko pitkälle, ei ollut enää aamu, vaan helteinen, unelias aamupäivä. Räikeän kirkkaina paistoivat vuoret yli talojen kattojen, taivaalla leijui pyöreitä valkeita pilvipalloja; silmiä huikaisi, vaikka aurinko ei ollutkaan näkyvissä. Ilma oli raskas, kaalinlehdet ja perunanvarret roikkuivat murtuneina kuin likaiset pesuvaatteet.

Kylän takana metsän laidassa mies seisahtui ja pyyhki hikeä otsaltaan; hitaasti hän sitten siirteli jalkojaan tiellä, joka johti ylös jyrkkää mäkeä. Ei täälläkään viileämpää; puut ovat niin tiheässä, ettei taivas oksien välitse näy, ja sittenkin on näin tukahduttavan helteistä. Laiskasti ryömivät mustat koppakuoriaiset ja isot muurahaiset tien poikki; ne eivät tänään kiiruhda kuten tavallisesti, vaan näyttävät väsyneiltä; kuusenrungoista tihkuu hitaasti pihkapisara toisensa jälkeen pudoten maahan. Loppumattomiin jatkuu tie yhä edelleen kohoten; vuorenhuippu näyttää tänään aivan saavuttamattomalta, ja kuitenkin siellä ylhäällä kenties puhaltavat raittiimmat tuulet, jolloin hiostava kuumuus jäisi tänne alas — mutta ainoastaan kenties, kenties! Mitä hyötyä on siis koko tästä ponnistelusta?