Väsyneenä Dorn heittäytyi istumaan penkille tien viereen. Päänsä hän kallisti takana kasvavan vanhan pyökin runkoa vasten ja sulki silmänsä. Hänen ohimonsa jyskyttivät, ja hänen sydäntään kalvoi omituisesti. Hän muisteli kuollutta äitiään; hän muisti hyvin, miten oli kerran lapsena maannut hänen sylissään — oli kuuma päivä kuten tänäänkin — ensin hän oli tuijotellut mitään ajattelematta siniselle taivaalle, ja sitten hänen silmänsä olivat painuneet umpeen. Äiti oli hiljaa hyräillyt jotakin nukuttavaa sävelmää tuudittaen hänet uneen. Sanat hän oli kokonaan unohtanut, lapsellisia ne joka tapauksessa olivat olleet, ainoastaan kunkin säkeistön kerron hän oli muistavinaan:
"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"
Niin, mitä sitten?! Leivoksen pala varmaan tai jotakin muuta sellaista, mitä lapsille tavallisesti luvataan.
Mies hymyili; tuo hymy sopi mainiosti yhteen hänen hienopiirteisen suunsa kanssa, ja silmien alle muodostui silloin ryppyjä kuten hermostuneilla naisilla. Hän hymyili ja huokasi nostamatta silmäluomiaan; ympäristön hiljaisuudessa oli jotakin suloista, odotuksen tapaista. Hänen sydämensä tykytti kuin jonkun autuaan hetken edellä; vähitellen tuo tunne valtasi hänet kokonaan, hitaasti, mutta samalla aivan vastustamattomasti, miellyttävänä, mutta samalla kiusaavana. Hän ei tahtonut avata silmiään, ettei lumous haihtuisi. Kohta varmaan viriää sävel, se jo värisi ilmassa, sirkan yksitoikkoisessa sirinässä… Hiljaa vain, hiljaa!
"Kun lapsi havahtuu, niin sitten —"
Seis, mitä se olikaan?! Askeleita, reippaita, lujia! Hän avasi silmänsä.
Hänen edessään oli kujan toisella puolen asuva naapurinainen. Tämän hattu riippui niskassa, yksinkertaisen puvun alta näkyivät karkeatekoiset jalkineet. Hän näytti kookkaalta, omituisen pitkältä. Hämillään tohtori hypähti seisoalleen mutisten tervehdyksen ja anteeksipyynnön.
Hämmentymättä, aivan levollisesti nainen vähän nyökäytti päätänsä sanoen sitten: "Sallitte kai?" ja istuutui penkin toiseen päähän laskien käsivartensa selkänojalle.
Mies katseli häntä sivulta — ei enää nuori, silmät tumman renkaan ympäröimät; ei lainkaan kaunis, mutta miellyttävä sittenkin, suun ympärillä katkera piirre, mutta huulet täyteläiset. Nainen istui hievahtamatta, hänen suora profiilinsa erottui jyrkästi kuin jalokiviveistos tummaa lehtitaustaa vasten. Se veti miehen katseen yhä uudestaan puoleensa; hänen mieleensä johtui sfinksi, jonka arvoituksellinen ilme tutkijaa houkuttelee. Tuon leveän otsan takana, noiden raskaiden silmäluomien alla täytyi olla ajatuksia; nuo eivät olleet mitkään nukenkasvot. Hän kääntyi kohteliaasti kokonaan naiseen päin ja hattuaan kohottaen sanoi: "Sallitteko, nimeni on Dorn, Erik Dorn, yksityisdosentti!"
"Irene Lang!"