Mikä syvä sointu olikaan hänen äänessään! Siinä oli jotakin väsynyttä, pidättyvää, tai ehkä kuumuus painoi hänen äänensä niin matalaksi.
Irene Lang —?! Tohtori Dorn koetti muistella, missä oli jo ennen kuullut saman nimen, tuon hiukan haetulta tuntuvan ristimänimen ja sen rinnalla tuon aivan tavallisen sukunimen. Oikein! Kotona oli eräs kirjallisuutta harrastava ystävä innostuneena kertonut jonkun äskettäin esiintyneen kirjailijattaren novellikokoelmasta — sen tekijästä odotettiin paljon —, ja hänen nuori morsiamensa, joka sattumalta oli ollut saapuvilla, oli jälkeenpäin punastuen tunnustanut lukeneensa tuon kirjan. "Mutta ainoastaan ensimäisen kertomuksen", vakuutti hän suloisen kainosti, "ja siinä olikin minusta jo kylliksi. Herra Jumala, kuinka nainen saattaa moisia kertomuksia kirjoittaa — hävettää hirveästi ajatellakin sellaista!"
"Se on kaipaavan sydämen hätähuuto", oli ystävä sanonut.
Irene — Irene Lang — tämä nainen oli siis hän! Jonkinlainen arkuus, epämiellyttävä tunne valtasi Erik Dornin; äkkiä herännyt mieltymys vieraaseen haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän itsekin harjoitteli joutohetkinään kaunokirjailua, sentähden olivat hänestä kirjailijattaret jo ennakolta vastenmielisiä. — En voisi koskaan mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kirjoittaa paremmin kuin minä, — oli hän usein itselleen vakuuttanut. No niin, pikku morsiamensa rinnalla hän ei juuri joutunut häpeään — Herra nähköön, miten kuivia sen tytön kirjeet olivat!
"Onpa tänään kuuma", sanoi vieras nainen, "minä olen väsynyt!" Sen voi hänestä kyllä nähdä. Hän oli kalpea, suupielet olivat hiukan velttoina alaspäin painuneet, hikipisaroita helmeili hänen otsallaan pehmeän ruskean tukan alla.
"Te tulette vuorelta?" kysyi mies.
"Niin, olin siellä ylhäällä!" Hänen väsynyt katseensa elpyi äkkiä, jännittynyt ilme tuli hänen kasvoihinsa, puna kohosi hitaasti hänen vaaleille poskilleen. "Päivä on niin pilvinen ja uuvuttava, yöllä oli kuin painajainen olisi ahdistanut rintaani; ikävöin nähdä aurinkoa, ja sentähden kiipesin vuorelle — ikäänkuin se siellä ylhäällä paistaisi silloin, kun sitä ei täällä alhaalla näy! Seisoin seisomistani siellä ja katselin turhaan ympärilleni." Hän naurahti. "Niin odottaa ihminen odottamistaan, odottaa usein turhaan koko ikänsä!"
Oudon hämmästyneenä Dorn katsahti häneen; olihan häntä itseäänkin sama tunne koko aamun vaivannut! Hänkin oli tuntenut todellista kaipuuta nähdä aurinkoa pilvien seasta. Hänkin oli tuntenut jännitystä jotakin varmasti tapahtuvasta! — Kun lapsi havahtuu, niin sitten —
Niinkuin nainen tuossa hänen vieressään istui hiukan kumarassa, suu puoliavoinna, kädet velttoina helmassa, niin istuu ainoastaan hartaasti tarkaten odottava ihminen. Nainen näytti hänestä kauniilta olematta kuitenkaan kaunis. Salaperäinen lanka kutoutui naisesta häneen; hän tunsi sen iloiten. Hänen kanssaan saattaisi hyvin seurustella täällä näinä yksinäisinä päivinä. Hänen kanssaan voisi kuljeskella ympäristössä, sillä hän ei ollut mikään korunukke, vaan voimakaskasvuinen nainen. Lisäksi ryppy tummien kulmakarvojen välissä kertoi mietiskelystä. Tässähän oli toveri! Tohtori Dornia harmitti, että hän kokonaisen viikon oli antanut tämän solakan naisen kulkea kadulla ohitsensa astumatta hänen tielleen.
"Me olemme jokseenkin yksin täällä kaukaisessa vuoriston kyläpahasessa", tuumi hän. "Huvituksia kaipaavat ihmiset eivät ole täällä paikallaan. Eikö teistä ole täällä kovin yksinäistä, neiti Lang?"