"Yksinäistä?" Nainen katsoi häneen silmät pyöreinä. "Ei! Ei sen yksinäisempää kuin muuallakaan."
"Tosiaankin — teillähän on ajatuksenne, kuinka saatoinkaan sellaista kysyä? Sallitteko, hyvä neiti, minun lausua teille tunnustukseni! Tiedän varsin hyvin, kenen kanssa minulla on kunnia — Irene Lang —, sillä eräs ystäväni, jonka kirjallisuusarvosteluihin paljon luotan, puhui minulle äskettäin innostuneena teidän novellikokoelmastanne. Itse en valitettavasti ole sitä vielä lukenut, mutta korjaan laiminlyöntini heti paikalla. Joka tapauksessa yhdyn hänen arvosteluunsa!"
"Vai niin! Sitä en usko. Kirjasta puuttuu jotakin!" Hän loi puhuessaan katseensa maahan; tyttömäinen, arka ilme sai hänen kasvonsa näyttämään nuoremmilta, ylpeä ryhti painui kokoon. "En ole työhöni tyytyväinen, voisin luoda muutakin, parempaa! Oh —" hänen povensa paisui, voimakkaan nenän sieraimet värisivät hieman, kirkas, toivehikas välähdys näkyi hänen kasvoillaan — "minä loisin parempaa, jos — jos!" Hän hengitti nopeasti, sitten hän äkkiä pysähtyi.
"Mitä? Jos — jos", ahdisteli tohtori Dorn.
"Oh, ei mitään!" Nainen pudisti päätään ja nousi nopeasti. "Nyt menen kotiin, on jo päivällisaika. Hyvästi!"
Käsi ojennettuna mies hypähti seisomaan. "Sanokaamme näkemiin, neiti Lang! Hyvän naapuruuden vuoksi, myönnyttehän?" Hän katsoi pyytävästi hymyillen. "Me olemme täällä kuin kaksi haaksirikkoutunutta kalliosaarella; meren sijasta kohisevat vihreät metsät ympärillämme, ja maailma vuorten takana on kadonnut. Minä tarkoitan, että voisimme täällä olla hiukan yhdessä — tahdotteko?"
Olisiko saattanut uskoa tuosta taitavasta laskumestarista, tuosta käytännön filosofista, että hänessä on vielä niin paljon isoa poikaa? Joskus se vielä ilmeni, ja silloin tohtori Erik Dorn oli erittäin rakastettava.
"Niin, nousemmeko aamulla yhdessä tänne vuorelle etsimään aurinkoa?" jatkoi hän. "Ehkä se näyttäytyy meille! Ukkonen kai pian selvittää ilman, se on painostavan helteinen."
"Tehkäämme niin!" Nainen hengitti raskaasti ja laski sitten kätensä Erik Dornin käteen; aina sormenpäihin saakka tunsi mies veren sykinnän sileän ihon alla. "Näkemiin!"
Nainen poistui nopein, lujin askelin, ja mies katseli hänen jälkeensä, kunnes hänestä ei enää näkynyt vilahdustakaan. Ei pieninkään tuulenhengähdys liehuttanut hänen vaaleata pukuaan; sileänä ja raskaana kuin veltto purje se riippui solakan vartalon ympärillä.