Metsässä oli hiljaista, ei kuulunut hyönteisten surinaa, ei lehtien lepatusta, ilma oli lyijynraskas — myrskyä ennustava hiljaisuus kaikkialla.
* * * * *
Erik Dorn oli hankkinut itselleen Irene Langin novellit, eräs ystävä oli ne hänelle toimittanut. Nyt oli kirja tuossa hänen edessään, pienenläntä nidos räikeänkeltaisissa kansissa, kuten uusimuotinen kirjakauppareklaami vaati. Suipoilla sormillaan hän asetti tuon keltaisen kirjan yöpöydälleen, heittäytyi itse vuoteelle jättäen valon sammuttamatta.
Oli jo yö. Avoimesta ikkunasta lensi sisään mustanharmaita, paksuruumiisia perhosia lepattavan kynttilän valon houkuttelemina. Leuto, tuoksuava tuulahdus seurasi niitä — siinä oli metsän, heinän, lämpimän navetan tuoksua — lehmä ammui, ja vuohi määkäisi hiljaa. Yläkerrassa kirahti lapsi, yhden ainoan kerran, heikosti, puoliunessa, ja vaikeni taas; äiti painoi sen varmaankin lämmintä rintaansa vasten uneen tuudittaen, öisiä vienoja molli-ääniä.
Epämääräisten jättiläiskuvien tavoin näkyivät korkeat vuoret ikkunaan; vuoteessa lojuvasta miehestä ne näyttivät salaperäisiltä haamuilta. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan; puolittain istuen, puolittain maaten hän siten tuijotti lepattavan kynttilänvalon ohitse jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen — kauan.
Päivä, kaksi, kolme, neljä, viisi päivää kulki siinä hänen ohitseen, kaikki tuohon odotuksen tapaiseen harmauteen peittyneinä — ei aurinkoa, ei sadetta — ei tiennyt oikein mitä tuleman piti. Ja hän oli aina mukana.
Vuorelle he olivat yhdessä kiivenneet heti seuraavana päivänä. Paljoa he eivät olleet puhelleet, jyrkkä nousu hengästytti. Nainen oli kulkenut hänen edellään vauhdikkain askelin; hien kostuttama ruskea tukka liimautui kiehkuroina hänen niskaansa, ja ohuen puseron läpi kuvastui jokainen liike. Kukkulalla hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, kuumuudesta hehkuvat kasvot tuulen irroittaman tukan kehystäminä; reippaalla liikkeellä hän osoitti kummallisia kallioröykkiöitä, jotka syvällä notkossa ympäröivät tummaa, pyöreätä lampea.
Kivettyneitä, teräväsärmäisiä laavamöhkäleitä virui siellä täällä kuivalla rinteellä ikäänkuin jättiläisten palloleikin jäljiltä, merkkeinä menneisyydestä. Vesi päilyi alhaalla sileänä, raskaana kuin sula piki.
Nainen vaikeni, mutta hänen silmänsä loistivat; ne puhuivat selvästi: "Kuinka kaunista! Oletko kanssani samaa mieltä?" Ja mies tunsi samaa kuin hänkin.
Pilviä kulki heidän yläpuolellaan, jyrkkiä varjoja vaelsi tummassa kuvastimessa; kaukaisuus oli salaperäisen harmaana, kaikki vuoret utuisina, laaksot näkymättömissä.