Niin he istuivat mykkinä rinnakkain laihan nurmikon laidassa, avarasta maailmasta tänne harhautuneina — aivan yksin. Ei kuulunut linnunlaulua, ei sammakon kurnutusta, vedenkalvo oli kuollut kuin peili, elottomina mustahkot kalliolohkareet siinä ympärillä; ainoastaan vierekkäin sykkivät sydämet eivät olleet kuolleet.
Nainen nousi hitaasti ja kiipesi kivien yli kappaleen matkaa ylöspäin. Siellä hän seisahtui kallionkielekkeelle, herännyt tuulenhenki pullisti hänen tummaa liinaansa; pää kumarassa hän seisoi miettien. Taas sama kuulostava odotus hänen ilmeessään!
Mies oli seurannut häntä katseellaan voimatta irroittaa silmiään hänestä — mitähän hän mietti? Hän tahtoi kuulla kumppaninsa puhuvan. "Mitä te ajattelette?" huudahti hän naiselle ja sitten miltei pelästyi omaa ääntänsä; mitä se hänelle kuului, eikö ollut tungettelevaa siten kysyä?
"Minäkö?" Nainen ei kääntänyt päätään häneen päin, vaan näytti jäykin, syvin katsein ikäänkuin tunkeutuvan maisemaan; sanat putoilivat hänen huuliltaan, ikäänkuin hän puhuisi yksikseen: "Jos olisin maalari, niin maalaisin tämän kuvan, tuon harmaan taustan, nuo mustahkot kalliot, koko kuolleen kivikkomaiseman lampineen ja vaivaisen nurmikon ja taivaalla ajelehtivat pilvet. Lyijynraskas täytyisi ilman olla kuvan yllä — sen täytyisi tuntua — ja nimeksi kirjoittaisin: Alakuloisuus — en mitään muuta."
"Tai jonkun olennon pitäisi seisoa kalliolla", tarttui mies nopeasti puheeseen, "niinkuin te siellä kumarassa kuulostellen. Sen tulisi olla kookas nainen, silmät tähyilevät, tumma vaippa verhona. Ja nimeksi panisin: Kaipaus!"
"Olette oikeassa", sanoi nainen hitaasti ja asteli yli kiviröykkiöiden takaisin hänen luokseen; seisoen hänen edessään ja katsoen häntä suoraan silmiin jatkoi hän: "Me ymmärrämme toisiamme! Luonnossa yhdessä vietetty päivä saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen vuosi kaupungin kivimuurien keskellä. Me ymmärrämme toisiamme."
Siitä lähtien oli nainen ollut hyvin ystävällinen hänelle, ikäänkuin olisi jo kauan tuntenut hänet. Ei jälkeäkään mielistelyhalusta tai epänaisellisuudesta ollut hänen olemuksessaan; hän oli vain vapaa ja avomielinen. Dorn sai pian tietää, että hänen vanhempansa olivat vielä elossa, vanhoja yksinkertaisia ihmisiä pienessä maaseutukaupungissa. Täydellä kunnioituksella tytär heitä ajatteli, mutta innostuksella hän puhui taiteestaan. Silloin leimusi hänen silmissään kaunis tuli, palavan kaipauksen liekki. Toinen käsi nyrkissä puvun laskoksissa, toinen rintaa vasten puserrettuna, kiivaasti hengittäen hän puhui korkeasta päämäärästään, halustaan tehdä jotakin suurta. "Ja —" hänen huulensa avautuivat janoisina, hänen äänessään oli värisevä sointu: — "kysyn usein itseltäni tuskaisena: saavutankohan sen?"
"Varmasti te sen saavutatte!" Mies katsoi häntä ihaillen sivulta; tuollaisena hän miellytti häntä haaveilevine silmineen ja kuumeisesti hehkuvine poskineen. Hän kuuli naisen nopean hengityksen ja tunsi hänestä huokuvan lämmön. Siksipä sanat, jotka kohosivat hänen huulilleen, eivät olleet mitään imartelua: "Te saavutatte, teidän täytyy saavuttaa paljon! Teidän kaltaisenne on ja teidän tavallanne tuntee vain sellainen ihminen, jonka otsalle kohtalo on erikoisen suudelmansa painanut. Me vielä kerran juhlimme teidän nimeänne. Te olette ja saavuttanut huomiota; mitä tapahtuneekaan ennen pitkää?"
"Ei mitään", sanoi nainen jyrkästi ja silmäili häntä omituisin katsein. "Ainoastaan jos aurinko, jonka tulisi meille kaikille kerran elämässä paistaa, paistaisi minullekin, silloin — silloin saavuttaisin päämäärän. Hämärässä ei ihmisestä tule mitään, siinä hän jää ikuisesti kysymykseksi vastausta vaille."
Omituinen nainen! Kävelyretken jälkeisen yön oli Dorn nukkunut huonosti, kärsimättömänä hän odotti aamun valkenemista. Silloin hän oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä lähettämään heti Irene Langin novellikokoelman. Hänen täytyi se lukea, uteliaisuuden aiheuttama jännitys kidutti häntä.