Nyt oli kirja tuossa.
Vuoteella loikoen mies tarttui keltaiseen nidokseen ja veti kynttilän lähemmäksi.
"Ennen päivänkoittoa" oli kokoelman nimi.
Nyt hän luki. Hänen tumma päänsä pysyi aivan samassa asennossa; eiköhän hänen niskaansa pakottanut? Kynttilä paloi yhä lyhyemmäksi, sen liekki lepatti vedossa, siipensä polttaneita koiperhosia oli kynttilänjalalla; kirjaa pitelevä käsi vapisi hiljaa — hän luki. Ulkona yövahti puhalsi torveensa ja asteli tömistellen edelleen. Hän ei kuullut sitä.
Kertomuksissa kuvastui sama pilvinen taivas kuin eilen, toissa päivänä, joka päivä täällä näiden vuorien yllä. Näissä riveissä sama väristys, puistatus kuin luonnossa yön aamuksi vaihtuessa; kiihkoinen värinä pensaissa ja puissa, kukat syvään painuneina odottaen hedelmöittävää kastetta — mutta se ei vielä laskeudu, vaan riippuu yön sumuissa kiinni, aurinko ei vielä nouse.
Ennen päivänkoittoa! Se ei todellakaan ollut Anna Brokerin pyöreille sinisilmille sopivaa lukemista. Ehdottomasti tuli Dorn ajatelleeksi morsiantaan; olikohan hänkin joskus tuntenut sellaista kuin tämä kirja kertoi, sellaista, mikä intohimoisen kaipauksen läpitunkemana kajahti kuin naissielun hätähuuto? Kaikki värisee, kurottautuu valoon päin — ennen päivänkoittoa.
Silloin — kynttilä leimahti vielä kerran ja sammui. Kirja oli lopussa.
Ulkona kiekui kukko kimakasti; se seisoi varmaankin aidalla ja räpytteli siipiään. Naapuripihasta vastasi toinen, kauempaa kolmas; kaiku kiiri kaukaisuuteen. Kuoppaista katukivitystä ravasi joku aamunvirkku; ihmeen raukean värittöminä katselivat vuoret ikkunasta sisään. Aamu sarasti. Vilusta väristen painautui valvonut mies patjoihin, keltainen kirja putosi hänen väsyneistä käsistään; hän veti peiton leukaan saakka.
Uusi päivä koitti.
Aamiaispöydältä tohtori tapasi kirjeen morsiameltaan; jo kaukaa loistivat jäykät, säännölliset kirjaimet häntä vastaan.