"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.
Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina, mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin erottavaa.
Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina. Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.
"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen, epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle — nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.
Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei ollut mitään unohtunut.
Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.
Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.