HEKUBAN TYTTÄRET
Romaani
Kirj.
CLARA VIEBIG
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.
I.
Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipä muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli sunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — oli jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.
Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan, ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.