Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekään oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta, paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät — taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat, eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.
Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa. Sodan koura se kouristi.
Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja kuihtunut — kevät, kesä, syksy oli kulunut — päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota. Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.
Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä. Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa, ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.
Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta. Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin tai myöhemmin.
Koskahan he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen, lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan, pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin, aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät viikoiksi — ei, vuosiksi.
Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet. Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin! Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja." Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.
Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä, vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä — pelkkiä nuoria miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, — mitä taistelu oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli hyvässä toivossa.
Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa, kunnes —