Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa, siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi; niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen oli, auta armias!
Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs, jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan, mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin —." Hän ei ollut antanut miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä parhaimmassa sovussa.
Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.
II.
Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli siellä eräässä suuressa liikkeessä — pelkkiä sotatarpeita siellä valmistettiin — ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia lähti yhä rintamille.
Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän, pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta, jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään vaunuissa.
Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.
Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa; hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo, joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet, vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä tuntia Schlesian asemalla.
"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.
Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä, joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen helmaansa.