Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan — ei koko yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää elääkään, kun poika palaa."
"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui epätoivoisen katkerasti.
Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat hänelle.
Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan — vielä hiukkasen," kangersi hän.
Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."
"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt, tuskallinen ilme.
"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."
Niin, niin! He huokasivat kaikki.
Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut, ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut: korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä — sekin odotus oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.
"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja antoi hänelle paikkansa.