Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.
Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä kammotti niitä ajatellessakin.
Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään määrää. Mitä tekisi hän rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi — ja tuolle pienokaiselle.
Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, — mitä tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!
Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. 'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te — —'.
Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala — leipäpala — tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden kärsimykset.
Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!
Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.
Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: "leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.
Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat erinomaisesti!"