Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa. Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."
"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.
Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.
"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen: "Vaieta meidän tulisi!"
Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot, joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.
Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi sen nyt — nyt —?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.
Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista kohtaan. Hänestä tuntui, että tuolle naiselle hän voisi kaikki kertoa, — ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen puoleensa kerjäläisenä, — ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen, — ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, — kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä. Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.
XVII.
Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli maassa.
Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita — ja silmät — niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa oli punaiset koristesaumat, — ne sopisivat nyt pienokaiselle.