Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.
Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.
Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea. Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa. "Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin toisellakin, — toki kerrankin!"
"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"
Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut runsauttansa?!
Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi — — — hyvä eläin, kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, — mutta ellei se enää tahtonut jatkaa kulkuansa?!
"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme niitä myöskin!"
Silliä, silliä — hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?! Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"
"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on ruokaa kylläksenne."
Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään. "Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.