"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.
Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana, nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden vallitessa.
Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista. Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa. Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!
Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää! Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"
Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen etumaiseksi.
Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi, päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, — ulos, ulos jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, — missä olikaan hän jo nähnyt ne joskus ennen?!
"Voitteko pahoin?"
"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos — hän voi pahoin!"
Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.
Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat, mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, — eihän hänellä ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.