Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan, päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa, temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet valloilleen hänen omassa povessansa.
Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt… Mitä hyödytti kaikki ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä ruumiin ja sielun puolesta, — ja mitä varten, mitä varten? Mikä tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?
Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.
Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset, jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin! Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa. Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten puut juuriltaan, — jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen! Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!
Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta. Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, hänen äidistänsä. Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle, mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt häntä käymään — hän voisi mennä varsin hyvin — kenties rouva Krüger iloitsisikin siitä — poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!
Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle? Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut. Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa, pyydettävä sata, tuhat kertaa, — sitten kenties! Mutta epävarmaa se sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi hyväilysanansa.
Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan. Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde oli sammunut. Munia, maitoa, — niitä olisi hänen pitänyt saada. Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä, joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, — sittenhän kaikki olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei hän tätä ennen ollut niin aavistanut.
Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi, sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, — tuon kauhean sodan!
Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis täyttä totta ei enää viitsinyt… Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut, aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, — eihän hän viipyisi kauan poissa.
Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia, silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta tyytyväinen ei silti kukaan ollut.