Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä. Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla, tulla — milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!
Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka — pettivätkö hänen silmänsä? — kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen aliupseerinsa?
Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli, oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon — mies katsoi häneen — silmänräpäyksen ajan —, silmät säihkyivät, kädet viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta — —
"Väistykää!"
Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet sivulle, kaikki — paitsi Minka.
Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet allensa.
* * * * *
Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli, että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan. Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista — kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata — ja täällä kotosalla, eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä huutavaa vääryyttä!
Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti, noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää… Se ruuansaanti ei tapa, ei elätä!"
Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."