Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!" sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja Minka teki heille seuraa.

Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, — hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, — parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain toisinaan — — —

Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin. Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä: eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.

Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:

"Kun koittaa aamu varhainen, Kedolle käypi neitonen. Ja korret huojuu, kumartaa, Mutt' neidon aatos askartaa Luon' oman armaan sulhon."

Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita, lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa, hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, — huiskutti niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden, kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa silmät päästänsä. — — —

Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti! Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa — ja luonut häneen katseen, katseen — — —

Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä, olihan hän luvannut tulla, ja sitten — sitten —

"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan varoitusvihellystä.

Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse. Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut, jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana, savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen raiteelle; he tasoittivat soraa.